Pikakelataan taaksepäin vuoteen 2021.
Olen 33-vuotias ja käyn puolisoni kanssa vakavan Keskustelun. Meillä vakavia keskusteluja tosin käydään alvariinsa – olemme aina jakaneet kaiken ja puhuneet avoimesti toisillemme. Monesti minä puhun ja puolisoni kuuntelee. Tähän keskusteluun kuitenkin vaaditaan meidät molemmat.
Hän on täyttänyt 31, hänellä on vakaa työpaikka. Hän on kotiutunut uuteen maahan ja asettunut tänne. Olemme olleet naimisissa kesän tullen neljä vuotta, yhdessä pian jo yhdeksän. Kysyn häneltä, milloin, jos milloinkaan, haluaisimme omia, biologisia lapsia.
Hänelle biologinen ydinperhe on aina ollut oletusarvo. Hän on aina tiennyt haluavansa isäksi. Hän ei kuitenkaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että asian kanssa ei voi viivytellä loputtomiin.
Minä taas en ole varma haluanko omia biologisia lapsia. Perhetaustani on hyvin erilainen, enkä ole lainkaan vakuuttunut, että osaisin olla hyvä äiti. Haluaisin vielä enemmän aikaa itselleni, omalle epävarmasti rakentuvalle freelancer-uralleni, lisää aikaa meidän kahden omille seikkailuille. Vihaan olla huonovointinen, enkä oikein kestä univajetta. En tunne oloani hyväksi ja voimakkaaksi omassa kehossani ja ajatus raskaudesta ja sen tuomista, pysyvistäkin muutoksista tuntuu lähes sietämättömältä. Pidän kyllä lapsista, mutta minulle omaan arvomaailmaani sopivampaa vanhemmuutta voisi olla sijaisvanhemmuus tai adoptio. Tai niin ainakin kuvittelen.
Käymme Sen Keskustelun. Hänelle on tärkeintä saada kasvattaa lasta, opettaa hänelle uusia asioita. Hän on varma, että hän haluaa olla vielä joskus isä. Olemme puhuneet tästä kaikesta jo aiemmin ja isyyden biologinen puoli ei enää tunnu hänestä ainoalta oikealta tavalta tulla vanhemmaksi. Olemme jo aiemmin torjuneet muutamat mauttomat kyselyt sukulaisilta sanoen, että mehän olemme jo vanhempia, nelijalkainen karvalapsemme on vain todistettavasti adoptoitu. Tämä asia on ollut meille aina kahdenkeskinen, eikä tämä Keskustelu ole tullut yllättäen. Pidän kuitenkin hänelle ankaran esitelmän siitä, että naisten kohdalla raskautumisen todennäköisyys laskee rajusti kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen. Jos haluamme biologisiksi vanhemmiksi, ei meidän tulisi enää enempää lykätä tätä.
Jos muistan oikein, Keskustelu jatkuu useamman päivän ajan. Puntaroimme asioita puolesta ja vastaan. Kerron kaikesta, mitä pelkään, oman itseni ja suhteemme kannalta. Kerron, että pelkään raskaan pikkulapsiajan koettelevan meitä ja miettiväni, mitä jos joskus emme enää olisikaan ydinperhe – jos eroaisimme ja hän haluaisi palata kotimaahansa? Miten kaikki sitten toimisi? Tuttavieni kohdalla tämä on ollut enemmän sääntö, kuin poikkeus: vakaasti lapsiperhevaiheen läpi kestäneitä liittoja ei lähipiirissäni ole montaa. Vanhemmuus on tehtävä, johon en halua ryhtyä ajattelematta kaikkea siihen kuuluvaa, niin hyvää kuin huonoakin.
Sovimme lopulta yhdessä jättävämme ehkäisyn pois. Olen syönyt progestiinia sisältäviä minipillereitä koko suhteemme ajan, lyhyitä taukoja lukuunottamatta. En ole aivan varma, olenko vielä valmis tähän, mutta hänen kanssaan uskon pystyväni mihin vain.
Tyynellä merellä 
Jätä kommentti