Tahaton lapsettomuus voi aiheuttaa osattomuuden, häpeän, vihan ja arvottomuuden tunteita. Lapsettomuuden kokemus on usein sukupuolittunut ja – miesten kokemia tunteita vähättelemättä – vaikuttaa tutkimusten mukaan psykososiaalisesti voimakkaammin naisiin kuin miehiin. Lapsettomuudesta käytävillä keskustelupalstoilla ei juuri miehiä näy. Osaltaan tämä saattaa johtua miehiin nuorelta iältä iskostetusta puhumattomuudenkulttuurista. Nuorempi sukupolvi kuitenkin puhuu itselleen tärkeistä asioista avoimemmin, kuin vanhempansa ja isovanhempansa.
Itselleni ensimmäinen askel lapsettomuuden hyväksymisessä saattoi olla Vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistön ja hänen silloisen kihlatun ja nykyisen puolisonsa ja poikansa äidin Hennariikan avoin haastattelu Me Naisissa toistuvista keskenmenoista. Niinkuin meilläkin, Villen ja Hennariikan kohdalla selvää syytä lapsettomuudelle ei tutkimuksissa ollut löytynyt. Ville ja Hennariikka toki, toisin kuin me, olivat onnistuneesti tulleet raskaaksi. En kuitenkaan kahdehdi heitä lainkaan: luulen, että en itse kestäisi, jos kaiken tämän lisäksi kokisin vielä keskenmenon tuomaa surua.
Villen ja Hennariikan haastattelun aikaan en vielä juurikaan ollut etsinyt tietoa lapsettomuudesta. Olimmehan yrittäneet lasta puolisoni vasta vajaan vuoden ja uskoin, että ei tässä kai mitään hätää ole, vaikka aloinkin jo olemaan aavistuksen pettynyt kuukautisten alkaessa. En ollut lähtenyt ”lastentekoon” edes kovin vakain mielin, sillä kuten Sen Keskustelun käydessämme tuli ilmi, puolisoni lapsitoive oli minua huomattavasti varmempi. Jonkun toisen kumppanin kanssa olisin hyvinkin saattanut elää koko elämäni onnellisesti lapsettomana.
Puolisoni varmuus vanhemmuudesta ja lapsettomuuden venyminen on kasvattanut minua kohti äitiyttä. Pari vuotta taaksepäin saatoin vain toisinaan uhrata ajatuksen tälle matkalle, ja vasta viimeisen vuoden eli aktiivisten lapsettomuushoitojemme aikana lapsettomuudestamme on tullut osa ajatuksiani ja minuuttani. Kuvittelin, ettei lasten, lastenrattaiden tai raskaana olevien näkeminen vaivaisi minua. Epäonnistuneen ensimmäisen IVF-yrityksen jälkeen muutaman päivän ajan tuntui, että joka kulman takaa eteen tuli vauvoja, vauvoja, vauvoja, enkä millään olisi halunnut nähdä heitä. Onneksi läheisten ystävieni onnellinen vauvavuosi on jo takanapäin. Anteeksi, puhun palturia – yksi ystävistäni sai juuri toisen lapsensa vain muutamaa päivää meidän munasolunkeräyshoitoa ja epäonnistunutta IVF-hoitoa myöhemmin. Onneksi viha tai katkeruus itselleni rakkaita ihmisiä kohtaan ei ole ottanut vielä sijaa (sellaisiakin tunteita varmasti koetaan) ja ystäväni onnellisesti päättynyt odotus valoi enemmän toivoa, kuin surua sydämeeni. Sukulaisryhmässä jatkuvasti tulvivia vauvakuvia taas katselen harvemmin – ehkä omassa perhepiirissä asia tuntuu kipeämmältä ja läheisemmältä. Perheessämme oleva nuoripari eivät myöskään tiedä meitä kohdanneesta lapsettomuudesta, koska asiasta kertominen ehti jäämään heille iloisen raskausuutisen jalkoihin.
Suru voi olla lamaannuttavaa. Nainen ei omaa hoidoista kipeytynyttä kehoaan ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin. Ajatukset juoksevat kehää, jokainen lapseton tuntuu saaneen toivon plussan helpommin kuin minä, tai tahattomasti lapsettomiksi lopullisesti jääneiden kokemukset ovat varma esimerkki siitä, että meidänkään kohdalla ei ole olemassa mitään toivoa onnistumisesta. Koko elämä on pysähdyksissä, koska lapsettomuushoitojen tahti määrää kaikkea. Kutkuttava toivonkipinä ja murskaava pettymys tekevät valtameren lailla vyöryvää aaltoliikettä kuukaudesta toiseen, jonka loppua ei myrskyssä näy.
Välillä myös koen, etten saisi edes olla pettynyt tai surullinen meidän kohdalle osuneesta tahattomasta lapsettomuudesta. Enhän minä ollut ollenkaan varma siitä, että haluaisin ollenkaan tulla äidiksi. Biologinen kelloni ei vieläkään tikitä äänekkäästi tai tyhjä syli ei polttele kipeästi. Minua tahattomassa lapsettomuudessa eniten kalvaa elämän jatkuva epävarmuus. Yritän suunnitella tulevaa, mutta en tiedä, millainen se tuleva meille kahdelle on.
Suru konkretisoituu hetkittäin kirpputoreilla kierrellessä. Löydän keinun, jonka haluaisin ostaa syntymättömälle lapsellemme. Huomaan, että juuri sitä keinua olen joskus kevyesti tulevasta vauva-arjesta haaveillessani katsellut. Jätän keinun erilaisia pihaleluja pursuilevaan laariin, mutta hetkeä myöhemmin tien päällä pyydän puolisoani ajamaan kirpputorille takaisin. Huomaan, että juuri tämä keinu tekee minut samaan aikaan kauhean surulliseksi ja toiveikkaaksi. Samalla lailla kuin jo vuosia sitten hankkimani kotimainen vauvan merinovillakerrasto tai käyttämätön äitiyspakkauksen muumitoppahaalari.
En kuitenkaan ole valmis luopumaan unelmasta omasta lapsestamme.
Tyynellä merellä 
Jätä kommentti