Tyynellä merellä

Vuoden vaihteen aikoihin iski valtava väsymys tähän kaikkeen. Niihin aikoihin takana oli jo neljä ovulaatioinduktiota, kolme inseminaatiota, yksi munasolupunktio ja toiseen valmistautuminen. Tuntui, että koko elämä oli muuttunut pelkäksi odottamiseksi: ensin inseminaatioiden kanssa murskaantuvaksi toivoksi plussan saamisesta testiin, sitten itsensä kasaan keräilystä pettymyksen jälkeen, IVF-jonoon siirtymisestä, klinikan kesälomakauden päättymisen odottelusta, ensimmäisen IVF:n tuomasta pettymyksestä toipumisesta. Vaikka pääsimme melko maltillisella odottelulla – kahden kuukautiskierron jälkeen – ilmoittautumaan uuteen munasolupunktioon olin jo todella voipunut ja oman lisänsä toi koko alkutalven vaivannut raju flunssakierre. Kipeänähän ei munasolupunktioon olisi asiaa. Tuntui, että elämässä ei ollut mitään muuta kuin sopivan hetken odottamista ja arvuuttelua milloin – jos koskaan – olisi meidän vuoromme: voiko johonkin tapahtumaan ilmoittautua osallistuvansa tai ehdotukseen yhteisestä tekemisestä kuukausien päästä vastata kyllä, jos silloin vihdoin olisikin raskaana?

Tuntui, että oli aika ottaa aikalisä. Mitä jos meidän ei olekaan tarkoitus koskaan tulla vanhemmiksi? Mikä muu elämässä voisi tehdä meidät onnelliseksi? Uskaltaisinko edes ilmoittautua uuteen munasolupunktioon kun mietin, että jos se onnistuisikin kestäisinkö kokea pettymystä alkionsiirrosta, joka päättyisi kuukautisiin – tai pahempaa, jos raskaus alkaisikin: mitä jos se päättyisi keskenmenoon?

Lapsettomuusmatkamme oli kestänyt lähes neljä vuotta. Erinäisistä syistä aktiivisten hoitojen aloittaminen oli toki venynyt, mutta oma jaksaminen oli nyt täysin lopussa. Julkisella saisimme käydä läpi vielä kaksi munasolupunktiota halutessamme. Vuoden vaihteessa päätin, että otan raskaustoiveeseen etäisyyttä ja mietin, miltä onnellinen elämä minulle näyttäisi ilman omaa biologista lasta. Ja ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tuntui siltä, että mieltä painanut suru ja taakka harteilla tuntuivat helpottavan.