Tyynellä merellä

Kevät muuttui kesäksi ja edelleen alkusyksyksi. Lähdimme yhdessä muutaman viikon reissulle, jossa kaukana kotona käytiin lapsettomuusmatkamme toinen vakava Keskustelu. Ensimmäisen Keskustelun tapaan myös tämä Keskustelu vaati useamman päivän ennen kuin kaikki mikä piti sanoa tuli viimein sanotuksi. Olimme yrittäneet tulla raskaaksi nyt kolmenkymmenen kuukauden, eli kahden ja puolen vuoden ajan.

Olen suunnittelija, haaveilija ja taivaanrannan maalari, joka tykkää aloittaa projekteja ja innostuu niistä valtavasti. Tämä lapsentekoprojekti on kuitenkin ollut se, joka minua jännittää ja pelottaa enemmän ja johon alunperinkin lähdin meistä kahdesta epävarmempana, jopa hivenen vastentahtoisesti. Muistutin loppukeväästä puolisoani kerran tai kaksi Omapolulle tulleesta luvasta ilmoittautua lapsettomuushoitoihin. Terveydenhuollon viestin tullessa olimme olleet lomamatkalla, sitten molempien töissä tuli stressaava vaihe ja asia jäi. Ajattelin itsekseni Omapolulla odottavia tehtäviä, lapsettomuushoitojen aloittamista, ovulaationi ajankohtaa ja kuukautisten alkamista ja loppumista kuitenkin lähes joka päivä. Kuukautisten ollessa myöhässä testasin toiveikkaana josko viimeinkin ja surin kun tälläkään kertaa raskaustestiin ei tullut kahta viivaa.

Olin jääräpäisesti päättänyt, että yksin en tähän ryhdy. Jos puolisoni antaisi asian jäädä odottamaan siihen asti, että munasoluvarastoni ehtyisivät odottaessani milloin hän ottaisi hoitojen aloittamisen esille niin olkoon niin!

Kunnes puolen vuoden odottamisen jälkeen lopulta hermostuin.

Tämä on meidän yhteinen unelma, jonka onnistumiseen tarvitaan meidät molemmat. Jos edes Omapolulle tulleiden tehtävien läpikäynti ei löytänyt puolisoni arjessa sopivaa hetkeä, jos lapsettomuudesta keskusteleminen ja hoitoihin hakeutuminen olisi kiinni vain minun aktiivisuudestani, miten voisin luottaa siihen, että lapseen liittyvä pakollinen ja henkisesti kuormittava metatyö ei jäisi vain minun kontolleni? Siihen en suostuisi. Raskaus, pahoinvointi, kehoni ja itsenäisyyteni menettäminen uudelle ihmiselle pelottaa minua jo hirveästi, joten vähintä mitä puolisoni voi tehdä on olla aktiivisesti kanssani mukana kaikessa muussa, mitä lapsettomuutemme hoitamiseen liittyisi.

Sanoin, että minä voin tästä vielä perääntyä, että minä voin olla onnellinen hänen kanssaan ilman biologisia lapsia, mutta hänelle tämä merkitsee, hän on meistä se jolle isyys on keskeinen unelma elämässä. En yleensä haudo mitään edes muutamaa tuntia kauempaa, joten kuukausien aikana kertynyt pettymys ja kiukkuni tämän elämämme suurimman asian hautautumisesta tuli hänelle yllätyksenä.

Lähes puoli vuotta hän oli alitajuisesti vältellyt koko asian ajattelemista keskittymällä kaikkeen muuhun. Hän ei ollut ymmärtänyt, että aika ei ollut meidän puolellamme. Lääkärithän olivat sanoneet meillä olevan edelleen hyvät mahdollisuudet tulla luonnollisesti raskaaksi. Luonnollinen raskaus olisi meillekin paljon miellyttävämpi ja iloisempi asia, kuin kliininen toimenpide terveydenhuollossa pistoineen ja lääkkeineen. Hän ei ollut vieläkään sisäistänyt, että jokainen kuukausi, jolloin hoitoihin ei hakeuduttaisi on taas yksi mahdollisuus, yksi munasolu vähemmän meille onnistua. Että tämän asian käsittelemättä jättäminen oli sattunut minuun näin paljon.

Myöhemminkään puolisoni ei ole osannut kertoa tarkkaa syytä sille miksi hän oli alitajuisesti halunnut vältellä lapsettomuushoitojen aloittamiseen tarttumista. Hänellekin on ollut vaikeaa hyväksyä, että tarvitsimme lääketieteen apua raskauden alkamiseen. Ehkä hänestä myös tuntui, että hän oli pakottamassa minut hoitojen läpikäymiseen, jotta hän saisi jotakin, mitä hän haluaa. Lapsi oli aina ollut hänen unelmansa, ei minun.

Mutta me olemme me ja me haluamme olla toistemme kanssa. Elämä voi kulkea montaa eri tietä ja koska minä olen se, joka seisoi risteyksessä, jonka tie voisi viedä kumpaakin polkua eteenpäin, joka voisi olla onnellinen vanhana vaikka ei olisi saanut omaa lasta, mutta joka yhtä hyvin voisi olla onnellinen perheellisenä, hänen lastensa äitinä – sanoin hänelle, että tämä on sinulle tärkeää ja minä rakastan sinua ja jos minä voisin olla hänen lapsen tai lastensa äiti, sitten se on sitä mitä minäkin haluan vaikka minua pelottaakin.

Jos teemme tämän yhdessä, jos hän auttaa minua jaksamaan kaiken sen mikä olisi edessä, pystyisimme tähän. Katuisimme varmasti jos emme edes yrittäisi.